Ystäväni, joka luonamme visiteerasi on minun silmissäni kohtuullisen friikki. (Lukijoille tässä välissä tiedoksi, että kyseinen henkilö on toinen blogini lukijoista äitini lisäksi, joten en häntä ihan selän takana friikiksi mollaa.) Friikki hän on siinä mielessä, että hän pitää juoksemisesta. Hän pitää siitä niin paljon, että hän käy juoksemassa tasaisin väliajoin maratoneja ja nyt on ilmeisesti kiikarissa ultramaratonkin. Matka oli muistaakseni suurinpiirtein 80 kilometriä.
Luonamme ollessaan hän kävi pariinkin otteeseen kipaisemassa "pikaisen pyrähdyksen" eli hän palasi noin tunnin kuluttua posket hehkuen ja innosta puhkuen ovellemme. Samaan aikaan minä datailin ja lojuin sohvalla. Sain kuulla miten upeat maastot meillä täällä on ja miten ihanaa oli juosta alhaalla laaksossa olevaa joenvartta. Sain nähdäkseni kuvia matkan varrelta ja lisäksi vielä intoilua siitä miten hyviä mäkivetoja täällä voi tehdä.
No juu. Vähän tuli lusmu olo. Siksipä päätin tänään kahden päivän masistelun jälkeen, että ei tämä synkistely taida mennä millään muulla ohi kuin omalla ajalla. Omaa aikaa on helppo neuvotella, kun kertoo tekevänsä jotain fiksua. Niinpä dumppasin Minin isän hoitamaan Minin iltatoimet ja laitoin lenkkitossut jalkaan. Ihan en ultramaratoniin kyennyt, mutta "juoksin" eli jolkottelin oman ajallisen postpregnancy ennätykseni: 25 min. Nopeuskaan ei päätä huimannut, sillä tuntinopeudeksi tuli 7,2 km/h. 80 kilometrin ultramaratoniin menisi minulla aikaa vähän päälle 11 tuntia.
Alku se on tämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!